Tiedot päivitetään kerran vuodessa. Raportti päivitetty 9.6.2026. Aineisto sisältää tiedot 31.12.2024 asti.

Multippeli myelooma kehittyy usein esiastevaiheen, merkitykseltään epäselvän monoklonaalisen gammapatian (D47.2, MGUS) kautta. MGUS etenee myeloomaksi keskimäärin noin 1 %:lla potilaista vuodessa. Myelooman oireetonta esivaihetta kutsutaan kyteväksi myeloomaksi (smoldering multiple myeloma, SMM), joka etenee osalla potilaista hoitoa vaativaksi oireiseksi myeloomaksi. Hoitoa vaativan oireisen myelooman diagnostiset kriteerit perustuvat pääasiassa kliinisiin löydöksiin ja elinvaurion osoittamiseen.

Raportin tavoitteena on kuvata hoitoa vaativan oireisen myelooman ilmaantuvuutta ja hoitoja Suomessa sekä tarkastella mahdollisia alueellisia eroja näissä. Koska hoitoa vaativan myelooman kattava ja systemaattinen rekisteröinti on haastavaa, tässä raportissa oireisen myelooman kriteerinä käytettiin Kelan myöntämää uutta lääkekorvausoikeutta diagnoosilla C90. Potilaiden seuranta alkoi lääkekorvausoikeuden myöntämispäivästä tai enintään 30 päivää sitä aiemmasta Hilmo-käynnistä, johon oli kirjattu C90-diagnoosi. Seurantaa jatkettiin 12 kuukautta tai potilaan kuolemaan saakka, mikäli kuolema tapahtui ennen seuranta-ajan päättymistä.

Ensimmäisen seurantavuoden aikana annetut hoidot tunnistettiin Hilmon toimenpidekoodien avulla ja reseptilääkitykset Kelan lääkeostotiedoista (tiedot vuoden 2024 loppuun). Hoidot luokiteltiin lääkehoitoihin (sairaalassa annetut lääkehoidot ja potilaan itse ostamat lääkkeet), sädehoitoon, autologiseen kantasolusiirtoon ja palliatiiviseen hoitoon. Käytetyt toimenpide- ja ATC-koodit on esitetty raportin ”Hoitokoodit”-välilehdellä.

Kohdejoukon muodostivat vuosina 2019–2023 uuden lääkekorvausoikeuden saaneet potilaat. Potilaita oli koko Suomessa yhteensä 2336, keskimäärin 467 uutta tapausta vuodessa. Uusien tapausten ikävakioitu ilmaantuvuus oli koko maassa 8,6 / 100 000 henkilöä, ja se oli miehillä hieman naisia suurempi. Potilaista yli 60 % oli täyttänyt 70 vuotta diagnoosihetkellä.

Kaikkien potilaiden joukossa autologinen (potilaan omien solujen) kantasolusiirto toteutui noin joka viidennelle potilaalle. Lääkehoitoa sai 80 % potilaista, josta sairaalassa annettu lääkehoito oli kirjattu runsaalle puolelle potilaista ja reseptilääketoimituksia 68 %:lle. Sädehoitoa sai noin joka viides potilas.

Koska autologinen kantasolusiirto on ensilinjan hoitona yleisin alle 70-vuotiailla potilailla, hoitojen tarkastelu ositettiin alle 70-vuotiaisiin ja vähintään 70-vuotiaisiin. Alle 70-vuotiailla kantasolusiirto toteutui vajaalle puolelle potilaista, lääkehoito löytyi 86 %:lle, ja sädehoito noin neljännekselle. Vähintään 70-vuotiailla kantasolusiirto toteutui vajaalle 4 %:lle, lääkehoito löytyi 76 %:lle ja sädehoito 16 %:lle.

Yhteistyöalueiden välillä havaittiin eroja lähes kaikissa hoitomuodoissa, mikä ainakin osittain selittyy kirjaamiskäytäntöjen vaihtelulla tai Hilmo-poimintojen puutteilla.

Kokonaan ilman hoitokirjauksia ensimmäisen seurantavuoden aikana jäi vajaa viidennes potilaista, joista kolmannes kuoli seurannan aikana. Koska lääkehoitojen toimenpidekoodit soveltuvat huonosti myelooman hoitoon, ei sairaalassa annettuja lääkkeitä ole kirjattu kattavasti. Myös osa lääkeostoista voi puuttua, jos lääke ei ole erityiskorvattava. Tässä raportissa on myös kuvattu vain ensimmäisen vuoden tapahtumia eikä pidempää seurantaa tai seuraavia hoitolinjoja ole määritetty.

Kaikkien potilaiden yhden vuoden suhteellinen elossaolo-osuus oli 87,2 %, 3 vuoden luku 71,8 % ja viiden vuoden 61,0 %. Alle 70-vuotiailla naisilla ja miehillä yhden vuoden suhteellinen elossaolo-osuus oli samantapainen (93,0 % vs. 92,6 %), kolmen vuoden elossaolo-osuus oli naisilla 84,2 % ja miehillä 83,2 % ja viiden vuoden luku naisilla miehiä parempi (81,8 % ja 75,1 %). Vähintään 70-vuotiailla miesten ja naisten yhden vuoden elossaolo-osuudet olivat lähes samat (84,2 % ja 84,1 %), kolmen vuoden osuudet olivat miehillä naisia matalammat (63,4 % ja 66,2 %) ja viiden vuoden luvut samantapaiset (50,4 % ja 49,5 %).